Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Minna Lavi
Kirja: Veikko Huovinen, Puukansan tarina

Veikko Huovisen kirja ”Puukansan tarina” kertoo, kuinka suuri yhden ihmisen vaikutus voi olla laajaan monisatavuotiseen metsään. Kun 1700- ja 1800-luvun vaihteessa nuotio sytyttää metsäpalon, koko alueen kasvun täytyy alkaa uudelleen lähestulkoon alusta. Vain osa puista selviää vähemmillä vaurioilla liekeistä. Kesän ollessa helteinen maa on kuiva ja tuli leviää nopeasti, kunnes luonto itse pysäyttää sen etenemisen rankkasateella. Liekkien syömiä kasveja ja eläimiä ei kuitenkaan saa takaisin, vaan metsä aloittaa kasvun alusta tuhkaiselta pohjalta.

Kirja tuo esille suomalaisen metsän kannalta ihmisen aiheuttamina uhkina metsäpalot ja hakkuut. Huovinen mainitsee myös kaskeamisen ja saasteet esipuheessaan. Aiemmin taas, ennen ihmistä, metsät uudistuivat metsäpalojen kautta, mutta palon aiheuttajana oli salama eikä retkeilijän nuotio.
Palomaan suurelta osin tuhouduttua sukkessio alkaa uudelleen. Koska tuli ei ole tappanut puiden juuria kokonaan, haapa, leppä ja pihlaja alkavat nostaa jo seuraavana vuonna juurivesoja maan pinnalle. Mänty ja koivu taas alkavat karistaa siemeniään poltettuun maahan tai tuulen vietäväksi. Kuusi sen sijaan odottaa vuoroaan, joka tulee vasta vuosien kuluttua. Sama kylväminen jatkuu joka talvi ja kevät, kun huonot ja hyvät siemenvuodet vaihtelevat.

Metsä kehittyy pikkuhiljaa ja sen biodiversiteetti alkaa uudelleen lisääntyä. Siemenet itävät taimiksi ja jatkavat kasvuaan. Kirja seuraa erityisesti yhden paloaukean perusmännyn kehitystä. Yksilö on saanut perintönä taipumuksen suoraan runkoon ja kohtuulliseen oksistoon, ja se selviää taimiston valloituksesta yhtenä voittajista. Siitä kasvaa yksi metsän korkeimmista ja mahtavimmista puista, jota kirjan lopussa hakkuuaikeissa tulleet ihmisetkin jäävät kunnioittamaan. Lopulta metsästä tehdään sen ja monen muun hienon puun perusteella osittain suojelualuetta.

Eliölajit lisääntyvät vähitellen, kun metsä pystyy tarjoamaan enemmän ravintoa ja suojaa. Aluksi uusia asukkaita ovat erityisesti hyönteiset kuten kulokauniainen, kulokaarnakuoriainen tai nelikuoppakauniainen. Ne aloittavat kukin oman työnsä palaneen metsän kimpussa. Erinäiset toukat järsivät kituvien kulopuiden nilakerroksia, palaneet hongankannot ja liekopuut saavat kyytiä ja hiiltyneet havupuut tulevat myös syödyiksi. Hyönteisarmeijat käyttävät puuta eläessään ja lisääntyessään, oli se sitten elävää tai lahoa.

Vaikka vuosisatojen kuluessa metsä onkin nähnyt ihmisiä, jotka ovat osanneet hyötyä siitä, ei rakennus- ja veneentekopuilla ole ollut metsän kannalta kovin suurta merkitystä. Kuitenkin ihmiset polttivat tervaa ja kaskesivat metsää pelloiksi sekä käyttivät sitä hiilenä. Metsä oli yksi suurimmista elinehdoista. Se luovutti puuta, riistaa, rohtoja sekä suojeli ja kätki vihollisilta. Olihan metsällä toki esteettistä arvoakin jo sen ajan ihmisten silmissä.

Ihmiset olivat oppineet tunnistamaan, minkälaisessa maassa vilja kasvoi parhaiten, eli he olivat huomanneet metsämaan kerroksellisuuden ja osasivat hyödyntää sitä. Eihän hiekkamaa sopinut ruispelloksi, vaan savimaiden hedelmällinen multa oli juuri oikeaa maata pellon raivausta varten. Yksinkertaisesti maa oli hyvää siellä, missä metsä kasvoi voimakkaasti ja puut olivat paksuja ja korkeita. Ihminen huomasi, että joka paikalle syntyi sille parhaiten sopiva kasvipeite, esimerkiksi kuusikkoon pehmeäsammalinen mustikkamaa, mutta mitään hienompaa nimitystä kuten metsätyyppi ei hän vielä osannut ajatella.

Ihmisen aiheuttama metsäpalo oli kuitenkin sekoittanut ekosysteemejä sen verran, että palomaan aukeille versoi kasveja, joita siellä ei normaalisti olisi tavannut. Kun kilpailua ei ollut, nämä lajit ottivat maata haltuunsa, ennen kuin metsä kasvoi täydempään kukoistukseen. Kuitenkin kun aluskasvillisuus tihentyi, metsäpalon seurauksista hyötyneet kasvilajit jäivät heikommalle ja hävisivät vahvempien selviytyjien tieltä pois. Taistelu elintilasta kiihtyi.

Asutuksen hiipiessä lähemmäs palomaata ihminen poltti tarpeikseen kaskea ruispeltoa varten ja metsästi kanalintuja sekä turkiseläimiä. Ennen ihmistä näkemättömät eläimet eivät osanneet varoa, vaan ne olivat helppoa saalista konttiin laitettavaksi. Niistä ihmisasukkaat saivat elantoa viemällä niitä markkinoille ja mikseivät myös ravintoa omaan pöytään.

1700-luvulta 1920-luvulle asti tultaessa metsä ei vielä montaa ihmistä palon sytyttäjän lisäksi ollut tavannut. Kun niin suurilla puumäärillä ei vielä ollut kysyntää, oli metsä saanut rauhassa kehittyä ja kasvaa kohti kliimaksiaan. Kuitenkin kun puun arvo kohosi, kaikenlaisia metsämiehiä alkoi saapua paikalle toteamaan puiden järeyttä ja erinomaista laatua.

Miehet lähtevät leimaamaan puita sen perusteella, mitkä joutuvat hakattaviksi tai mitkä jäävät metsään siemenpuiksi. Koska luonto itse on suorittanut apuharvennuksia, hakkuissa päädytään jonkinlaiseen välimuodon välimuotoon metsän parhaaksi, sen säilyttämiseksi aarniona, luonnon omana ihmeenä. Metsä ei olekaan kaikille ihmisille vain runkolukuja, kuutiometrejä, kuljetuskustannuksia ja laivausasioita. Puukansa on hiljaa, eikä mitenkään puolustaudu leimauksia vastaan. Kuitenkin, kun leimaajat saapuvat palomaan suurimpien ja komeimpien mäntyjen kohdalle, noin hehtaarin kokoinen alue rauhoitetaan kokonaan.

Talven savotassa kaatumisen ja kuolemisen osan saaneet puut mätkähtelevät maahan lumen pöllytessä ja runkojen rysähdellessä. Keväällä rungot uitetaan ja hinataan sahalle, joka puree puista lankkuja ja lautoja, jotka sitten lastataan laivoihin. Näin ihmiset saivat puista rahaa.

Palomaan puukansan turvana olivat alueen laajuus ja suuri väkiluku. Ihminen alkaisi hyödyntää metsää, mutta hoitaisi sitä myös parhaansa mukaan. Uusia siemeniä kylvettäisiin, taimia istutettaisiin ja tuholaisia torjuttaisiin.