Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Olli M
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä

Alan Weismanin ”Maailma ilman meitä” (2007, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa, 2008, Atena) on ajatusleikki siitä, millainen maailma olisi, jos ihmiskunta katoaisi kokonaan. Ja jos tämä mieluiten tapahtuisi heti huomenna. Syynä ei olisi ydintuho, asteroidi eikä mikään niin tuhoisa tapahtuma, että se pyyhkäisisi maan pinnalta kaiken elollisen ja jättäisi eliöt radikaalisti muuntuneeseen ja heikentyneeseen tilaan. Mitä tapahtuisi maailmalle ilman ihmisiä seuraavana päivänä, mitä viikon, kuukauden, vuoden, sadan tai tuhannen vuoden kuluttua? Tässä vaiheessa tosikko toteaa, ettei ihmiskunnan yhtäkkinen ja täydellinen tuhoutuminen ole mahdollista. Se on erittäin epätodennäköistä, mutta ei sentään aivan mahdotonta. Esimerkiksi jonkin superviruksen kehittyminen saattaisi kyseenalaistaa olemassaolomme tällä planeetalla.

”Maailma ilman meitä” -kirjan oikeudet on myyty yli 30 maahan, ja se on ollut The New York Times -lehden bestseller-listan kärkisijoilla kuukausia. Arvostettu Time-lehti valitsi teoksen vuoden 2007 parhaaksi tietokirjaksi ja kirjasta on myyty myös elokuvaoikeudet, joten se on todellakin herättänyt ansaittua huomiota niin maailmalla kuin Suomessa. Weismanin tavoitteena olikin kirjoittaa kirja, joka ei löytäisi tietään vain ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta kiinnostuneiden ihmisten käsiin. Kun viime aikoina ympäristökeskustelu on tuntunut pelkistyvän pelkäksi ilmastonmuutokseksi, niin ”Maailma ilman meitä” laventaa jälleen huomiota muihinkin aiheisiin. Kirja suorastaan pursuaa mielenkiintoista pikkutietoa ympäristön tilasta kiinnostuneelle.

Journalismin apulaisprofessori Arizonan ylipistosta ja itsekin palkittu journalisti Alan Weisman arvioi ihmisetöntä maailmaa kertomalla, mitä olemme saaneet aikaan ja millä tavoin olemme vahingoittaneet maata ja meriä. Samalla kirjassa paljastetaan konkreettisella tavalla ihmiskunnan mittava vaikutus ympäristöönsä ja toisaalta taas osoitetaan luonnon valtava uusiutumiskyky. Weisman kertoo, kuinka ihmisettömässä maailmassa eri lajien kirjo valtaa yhdessä yllättävän nopeasti takaisin kaupungit ja pellot ja eri rakennelmat. Käytettävissä olevan tiedon perusteella luonto siivoaa pääosan ihmisen aiheuttamasta sotkusta yllättävän ripeästi. Kun ihmiskunta katoaa täältä, häviävät myös vähitellen jälkemme ja luonto ottaa maan takaisin itselleen. Ihmisen toimet näkyvät kuitenkin pitkälle tulevaisuuteen, vaikka lajimme yhtäkkiä häviäisikin maapallolta. Weismanin mukaan ympäristö puhdistuisi ihmisen vaikutuksesta kokonaan vasta sadan tuhannen vuoden kuluessa. Suurin osa tasapainosta palaisi kuitenkin jo ensimmäisen tuhannen vuoden aikana, ehkä jopa ensimmäisen vuosisadan aikana. Hienoimmat saavutuksemme murenevat tomuksi vuosikymmenissä, mutta monet tekemämme radikaalit muutokset planeettamme ekosysteemissä tulevat säilymään meidän mittakaavassamme ikuisesti. Weisman kirjoittaakin ihmisestä luonnonvoimana, joka vetää vertoja tulivuorille ja jäätiköille. Uusiksi muokattu ilmakehä on yksi ihmisen pitkäkestoisimmista aikaansaannoksista ja se säilyy kauan ihmisten jo kadottua maisemasta. Lopulta ihmisen olemassaolosta ei olisi muuta jälkeä kuin avaruudessa kohti tuntemattomia aurinkokuntia etenevät radioaallot, joihin on tallentunut ääntä ja kuvaa ihmiselämästä.

Kirjassa paneudutaan ympäristöongelmien ja kestämättömän kehityksen teeman tarkasteluun 19 eri aiheen valossa. Osansa saavat muun muassa kotien tuhoutuminen ja kaupunkien antautuminen luonnolle, luonnontilaiset metsät ja saastuneet riutat, ihmisen rakentamat kanavat ja ydinjätteen välisijoituspaikat. Havainnollistavat esimerkit eri puolilta maapalloa kertovat monipuolisesti ihmisettömästä maailmasta ennen ja jälkeen ihmisen. Kirja vie meidät mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin, kuten Tanganjikajärvelle Itä-Afrikkaan, Puolan ja Valko-Venäjän rajalla sijaitsevaan ikimetsään, ydinvoimala-onnettomuudesta toipuvaan Tshernobyliin, Panaman kanavalle, Kappadokian maanalaisiin kaupunkeihin Turkkiin, Houstonin öljynjalostamoille Teksasissa, Etelä-Korean demilitarisoidulle vyöhykkeelle ja Varoshan aavekaupunkiin Kyproksella.

Yksi kirjan kestämättömän kehityksen teemoista on kuvaus muoveista, mikä on samalla kirjan masentavinta antia. Niiden hajoaminen kestää luonnossa todella pitkään. Muoveja on ollut olemassa vasta niin vähän aikaa, ettei niiden elinikää ja lopullista kohtaloa tiedetä. Tällä hetkellä näyttäisi, etteivät muovit hajoa biologisesti missään järkevässä ajassa. Eli jos ei lasketa pientä poltetun muovin määrää, joka ikinen viimeisten 50 vuoden aikana tuotettu muovin hitunenkin on edelleen olemassa. Vaikka muovintuotanto lakkaisi kuin seinään, luonnossa olisi silti ällistyttävä määrä tätä ihmeellisen kestävää ainetta. Eliöt joutuvat olemaan jo olemassa olevien muovien kanssa tekemisiin loputtomiin. Meressä muovi pilkkoutuu pieniksi rakeiksi, mutta ei varsinaisesti häviä. Evoluutiossa ei synny noin vain bakteereja, jotka oppivat hyödyntämään muoveja, pitkiä keinotekoisia hiilivetyjä. Pieneliöt ahmivat muovia muun ruuan mukana, samoin linnut ja lopulta sen kanssa tekemisiin joutuu koko meren eliöstö. Näitä pienemmäksi ja pienemmäksi jauhautuvia polymeerihitusia riittää nieltäväksi vähintään tuhansiksi vuosiksi. Vielä muoviakin pitempään vaikuttaa ydinvoimateollisuuden perintö.

Weismanilla on takanaan ilmeisen laaja tutkimustyö, joten hän jos kuka tietää, minkälainen olisi maailma ilman meitä. Hän on haastatellut teostaan varten lukuisia eri alojen asiantuntijoita aina biologeista kemisteihin, matkustellut ympäri maailmaa ja tehnyt taustatyön huolellisesti. Jo kirjan kymmenien sivujen pituisen lähdeluettelon perusteella voidaan sanoa, että kirjan kokoaminen on sinänsä ollut aikamoinen saavutus. Huolellisuus näkyy lopputuloksessa ja yksityiskohtaiset kuvaukset ihmisettömässä maailmassa tapahtuvista kehityskuluista ovatkin paitsi vakuuttavia niin myös kiehtovia. Toimittajamaista, sujuvaa ja perusteltua tekstiä täydentää lisäksi muutamat mustavalkokuvat. Kirjassa perehdytään tarkasti myös aikaan ennen ihmistä, sillä saadaksemme kunnollisen käsityksen siitä, miten maailma jatkaisi eloaan ilman meitä, on tarkasteltava myös maailmaa ennen ihmisen ilmestymistä. Osa teoistamme on nähtävästi peruuttamattomia, joten maailma ilman meitä ei olisi sama planeetta kuin se, jossa emme olisi alun alkaenkaan kehittyneet. Mutta ei se välttämättä kovin erilainenkaan olisi.

Vaikka ihmiskunnan katoaminen kokonaan maapallolta lähiaikoina on erittäin epätodennäköistä, tosiasia kuitenkin on, että meitä ihmisiä ei enää joskus ole. Toisaalta elämä jatkuu senkin jälkeen, mikä on lähes ainoa varmasti toteutuva ennuste. Voimme vain kuvitella, kuinka syvän helpotuksen huokauksen maapallo päästäisi, jos pääsisi meistä eroon. Se jäisi tuskin kaipaamaan meitä. Mutta entäs sitten jos ihminen katoaisi, ilmestyisikö jokin toinen yhtä monimutkainen olento jälleen maan kamaralle? Alan Weismanin mielestä ei ole ollenkaan mahdotonta, että nykyisistä simpansseista kehittyisi lopulta uusi ihmislaji. Toisaalta ne näyttävät aivan tyytyväisiltä ja tuskinpa ne haluaisivat lähteä valtaamaan maapalloa ja seurata turhauttavia jalanjälkiämme. Sitä paitsi Weismanin mukaan luonto voittaa aina, ennemmin tai myöhemmin, sillä luonto on alkukantainen, armoton vastustaja, ja sen perimmäinen voima piilee kyvyssä sinnitellä vihollista kauemmin”.


Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Ville P
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä

Alan Weismanin kirja ”Maailma ilman meitä” kertoo siitä, mitä tapahtuisi, jos ihminen yhtäkkiä katoaisi maapallolta. Teoksessa pureudutaan niin historiaan, ihmisen aiheuttamiin muutoksiin luonnossa ja geologisiin ilmiöihin kuin muovien kiertokulkuunkin. Kirjan luettuaan ymmärtää, miten suuri ja useimmiten tuhoisa vaikutus ihmistoiminnalla on ollut maapallon ekosysteemeihin, ja toisaalta että luonto pystyy toipumaan suuristakin muutoksista yllättävän nopeasti.
Kuten voi olettaakin, ihmisen katoaminen olisi useimmille muille eliölajeille suoranainen lottovoitto. Liikakalastetut meret ja metsästyksellä köyhdytetyt savannit ja metsät alkaisivat pian kuhista elämää. Metsät kasvaisivat ja peittäisivät alleen pellot ja kaupungit. Monet uhanalaiset lajit, kuten valaat, norsut, petolinnut ja ihmisen lähimmät sukulaiset – kädelliset – runsastuisivat ja leviäisivät uusille alueille.

On kuitenkin olemassa lajeja, joille ihmisen häviämisestä olisi lähinnä haittaa. Ensinnäkin jalostetut koti- ja lemmikkieläimet eivät selviäisi yksinään, vaan kuolisivat nälkään, kylmyyteen, sairauksiin tai tulisivat syödyiksi. Myös ihmisestä riippuvaiset ”haittaeläimet”, kuten torakat, rotat ja täit kärsisivät tai jopa katoaisivat. Kun kaatopaikoille ei enää tuotaisi jätettä, valtavat lokkiparvet joutuisivat etsimään ravintonsa muualta. Toisaalta runsastuvat kalakannat helpottaisivat niiden tilannetta. Vierasperäisiä lajeja, kuten kissoja, rottia ja mungoja ei kukaan olisi enää torjumassa. Varsinkin pienillä Tyynenmeren saarilla tämä aiheuttaisi monien alkuperäislajien kuolemisen sukupuuttoon. Voimakkaasti leviävät kasvilajit, mm. jumaltenpuu, lupiini ja jättiputki, valloittaisivat tilaa muilta lajeilta.

Ihmisen katoaminen vaikuttaisi myös elottomaan luontoon. Ilman saastuminen ja myrkkyjen leviäminen lakkaisivat. Toisaalta sammumattomaan paloon syttyvät öljykentät, vuotavat ydinjätesäiliöt ja varsinkin ydinvoimalat olisivat pitkäaikainen haitta ympäristölle. Yllättävää kyllä, myös muoveista muodostuisi vakava uhka luonnolle. Tälläkin hetkellä valtamerillä kelluu mantereiden kokoisia jätelauttoja, jotka koostuvat pääosin muovista. Ihmisen kadottua jätettä ei enää syntyisi lisää, mutta vanha muovi ei häviä meristä minnekään. Se pilkkoutuu pieniksi rakeiksi, joita plankton ja muut pieneliöt syövät. Ravintoketjun mukana muovihiukkaset kulkeutuvat lopulta kaikkiin merieliöihin. Jo nykyään on havaittu, että suurimmalla osalla rantaan ajautuneista merilinnuista on muovia vatsassaan. Muovi ei ole myrkyllistä, mutta se voi tukkia suolen. Toinen uhkakuva on, että pilkkoutuvista muoveista alkaa liueta haitallisia kemikaaleja.

Kirjan mielenkiintoisinta antia olivat kuvaukset siitä, mitä kaupungeille ja infrastuktuurille tapahtuu, kun niitä ei enää hoideta. Ne tuhoutuvat yllättävän nopeasti; muutaman tuhannen vuoden kuluttua kaupungeista ei ole jäljellä juuri mitään. Metrotunnelit täyttyvät vedellä muutamassa päivässä ja tukkeutuvat viemärit tulvivat. Puutalot lahoavat ja palavat. Vesi haurastuttaa betonin, irrottaa tiilet ja ruostuttaa teräksen. Pisimpään säilyvät kivitalot. Raunioituviin kerrostaloihin ja pilvenpiirtäjiin syntyy uudenlaisia ekosysteemejä. Ensin pulut, rotat, koirat ja kissat valtaavat kaupungit. Ilman ihmistä niillä ei kuitenkaan ole tarpeeksi ravintoa, eivätkä ikkunattomat rakennukset tarjoa suojaa kylmyydeltä. Pian oikea luonto palaa takaisin hiljaisiin ja metsittyviin metropoleihin. Lopulta vehreä ikimetsä ja katujen paikalla solisevat purot peittävät ihmiskunnan tuotokset alleen. Vain syvälle maan sisuksiin kaivetut tunnelit ja luolastot säilyvät, kun kaikki maanpäälliset rakennukset ovat hävinneet.

Kaupunkien tuhoutumisen nopeutta olisi helppo epäillä, jos raunioitumista ei teoksessa havainnollistettaisi todellisten esimerkkien, Ukrainan Tsernobylin ja Kyproksen Varoshan aavekaupunkien avulla. Tsernobylin kadut ovat alle kolmessa vuosikymmenessä hyvää vauhtia metsittyneet. Osa rakennuksista on romahtamaisillaan. Villisiat ja peurat laiduntavat säteilevässä kaupungissa, ja sudet ja ilvekset ovat palanneet saaliidensa perässä muinaisille asuinsijoilleen. Poliittisten kiistojen takia 1970-luvulla tyhjennetyssä Varoshan turistikaupungissa puolestaan valtavat lepakko- ja kyyhkyparvet pesivät kymmenkerroksisissa, hiljalleen raunioituvissa hotelleissa, joiden seinät ovat köynnöskasvien peitossa.

Vaikka luonnon kannalta ihmisen katoaminen maapallolta olisi hyvä asia, on kuitenkin hieman haikeaa ajatella, että ihmislajin kaikki ainutlaatuiset keksinnöt ja aikaansaannokset häviäisivät verraten lyhyessä ajassa koko planeetalta. Kirjan mukaan ihmiskäden luomuksista pisimpään maailmassa säilyisivät jalometalliset patsaat. Nekin kuitenkin tuhoutuvat viimeistään silloin, kun punaiseksi jättiläiseksi paisuva Aurinko imaisee koko aurinkokunnan sisäänsä. Loppujen lopuksi nykyisestä maan valtiaasta jäävät muistoksi vain avaruudessa ikuisesti etenevät radioaallot.

Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Elmo Lakka
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä

Minä luin Alan Weismanin, joka on USA:ssa asuva journalisti ja kirjailija, kirjoittaman kirjan "Maailma ilman meitä" (engl. World without us ). Kyseinen kirja on julkaistu suomeksi vuonna 2008. Weisman yrittää teoksessaan saada lukijan pohtimaan, millainen maailma olisi, jos ihmisiä ei olisi koskaan edes syntynyt tai millainen se mahdollisesti olisi, jos me kaikki Homo sapiens -lajiin kuuluvat ihmiset kuolisimme yhtäkkiä johonkiin odottamattomaan esimerkiksi virusperäiseen tautiin, kuitenkin ilman, että mikään muu elävä laji kärsisi kuolematavastamme, eli että mikään muu laji ei esimerkiksi sairastu kyseiseen virukseen. Millaiseksi lajit kehittyisivät ilman olemassaoloamme? Kuinka monelle lajille poismenostamme olisi ehkä haittaa? Kuinka monelle siitä voisi olla jopa hyötyä?

Alan Weisman teki kirjan yhteistyössä monien pätevien tutkijoiden kanssa ja yritti teoksessa heidän avullaan perin pohjin selvittää, mitä olemme maailmassamme saaneet aikaan, ja mitä siitä on mahdollisesti seurannut, ja mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Weismanin mukaan valtavat moottoritiet tuhoutuisivat hyvin nopeasti niiden läpi puskevien kasvien voimasta. Mutta kuinka kauan meidän rakentamme pilvenpiirtäjät mahdollisesti kestävät? Entä mitä ydinvoimaloiden hoitamatta jätetyille ydinreaktoreille tapahtuu? Kuinka kauan luonnolta menisi aikaa kaiken tämän meidän rakentamamme ja valloittamamme maailman ennalleen palauttamiseen - ja pystyykö luonto siihen enää koskaan? Sen verran voin paljastaa, että siihen menee hyvin pitkä aika, ainakin Weismanin mukaan.

Tutkijoiden mukaan tuhansien vuosien päästä ihmisen kadottua maahan tulisi jälleen uusi jääkausi ja elämä alkaisi taas melkein uudestaan alusta. Lisäksi tutkijat ovat laskelmoineet, kuinka paljon ihminen on vauhdittanut luonnollisia sukupuuttoaaltoja, ja lisäksi he pohtivat millaiseksi evoluutio muokkaa tulevaisuuden lajit. Muuttuuko sisilisko takaisin kenties hirvittäväksi Tyrannosaurus rexiksi vai kuoleeko koko maailma ilman olemassaoloamme? Tuleeko maapallostamme kenties Venuksen kaltainen (460ºC) planeetta, jossa ei enää olisi minkäänlaista elämää?

Kirja on jaettu yhteensä 19 eri aihetta käsittelevään lukuun, jotka käsittelevät sitä, millaiseksi maailma muuttuu ja millaista se on joskus ollut. Kirjassa kerrotaan mm. mitkä eläimet ihminen on tappanut sukupuuttoon, tietoa kulkutaudeista sekä mitkä aineet hajoaisivat hyvin nopeasti ja minkä hajottamiseen luonnolta menisi useita satoja vuosia. Kirjassa matkataan Tshernobylin autioituneesta aavekaupungista Puolan vanhoihin ikimetsiin. Lisäksi tutustutaan maasai-heimon asuttamaan Afrikkaan ja maapallomme merien pohjien syvyyksiin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi niille henkilöille, jotka ovat maapallostamme ja sen historiasta ja mahdollisesta tulevaisuudesta yhtään kiinnostuneita. Itse pidin kirjasta erittäin paljon, vaikka se olikin melko pitkä. Oli hauskaa antaa mielikuvituksen myllertää ja pohtia millaisia esi-isämme olivat luonteeltaan ja mitä he mahtoivat tulevaisuudelta odottaa. Lisäksi oli mukava ajatella, millaisia tulevaisuuden lajit kenties mahtavat olla, sillä sitä tuskin kukaan meistä vielä tietää...

Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Maari A
Kirja: Alan Weisman, Maailma ilman meitä

Alan Weismanin palkittu teos ”Maailma ilman meitä” (Atena, 2008) leikittelee ajatuksella, jossa ihmiset ovat yhtäkkiä kadonneet kokonaan maapallolta. Mitä tapahtuisi ja miten luonto ottaisi paikkansa takaisin ihmisen muokkaamassa maailmassa viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluttua? Kirja on fiktiivinen ja kuviteltu matka maailmaan, jossa ihmisten suurteot ja saavutukset väistyvät luonnon voimien tieltä.

Kirja käsittelee 19 eri aihepiiriä, esimerkiksi miten kaupungit murenevat, mitä käy kodeillemme, miten eläimet sopeutuvat tilanteeseen ja kuinka luonto uudistaa itsensä ihmisten poistuttua. Aihepiireistä jokainen käsittelee aiheensa mielikuvituksen lisäksi tutkimuksiin perustuen. Kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista faktatietoa, jota on kerätty ympäri maailmaa erilaisista tutkimuskeskuksista ja niiden ammattilaisilta. Kirjassa ei ole selkeää etenevää juonta, sillä se on dokumentin tyylinen ja jokainen näkökulma käsitellään erikseen. Tyyli on toimittajamainen ja pohtiva; kirjailija pohtii asiaa eri kannoilta asiantuntijoiden kommentit huomioon ottaen ja lisäten omat ajatuksensa päälle. Kirjassa korostetaan ihmisen aiheuttamaa haittaa luonnolle tekemättä sitä liian tuomitsevasti tai syyttävästi. Epämiellyttävä totuus luonnon tilasta kuitenkin kerrotaan kiertelemättä ja säälimättä. Sävy pysyy asiallisen maltillisena läpi teoksen, ja samalla uskottavuus säilyy.

Teos ottaa kantaa tänä päivänä keskustelua herättäneisiin ympäristöekologisiin kysymyksiin. Weisman arvioi ihmisen aiheuttamien tuhojen laajuutta metsissä, merissä ja ilmastossa. Pystyykö luonto korjaamaan ihmisten aiheuttamat vahingot, ja voiko maailma palautua enää koskaan siihen, mitä se oli ennen meitä? Ihmisten kadotessa luonto raivaa tilaansa takaisin syrjäyttämällä rakennelmat ja pyyhkimällä suurimman osan ihmisten jättämistä jäljistä. Kirjailijan mukaan tasapaino tulee vielä joskus palautumaan, ehkä tuhansien vuosien kuluttua, mutta osa ihmisen vaikutuksesta jää ikuisesti näkymään. Ajatusta ei ole vaikea uskoa, onhan ihminen onnistunut muuttamaan maailmaa varsin lyhyessä ajassa maan olemassaolon mittakaavassa. Weisman vertaakin ihmistä luonnonvoimiin, vaikka niille ihminen tulee lopulta kuitenkin häviämään.

Kirjassa perehdytään myös aikaan ennen ihmistä. Sen avulla voidaan ennustaa tapahtumia ihmisen hävittyä. Luonto juhlisi, sillä esimerkiksi ilmaston saastuminen ja myrkkypäästöt loppuisivat. Sen seurauksena metsien tila kohenisi, ne laajenisivat ja uudet eliöt ja eläinlajit saisivat lisää elintilaa. Maailma muuttuisi monimuotoisemmaksi ja syntyisi uusia lajeja ja ekosysteemejä.

Kirja saa miettimään ihmiskunnan yhteisesti aiheuttamaa hävityksen määrää, mutta myös omien tekojen ja valintojen vaikutusta maapallon hyvinvointiin. Kirja tavoittelee aiheesta kiinnostuneita, sillä tekstin lukeminen vaatii aikaa ja asiaan syventymistä. Se kuitenkin onnistuu vakuuttamaan myös lukijan, jolle aihe ei ole ennestään niin tuttu ja merkittävä. Kirja antaa helposti uskottavan ja järkeen käyvän kuvauksen maailmasta ilman meitä. Teos herättää lukijansa todellisuuteen; ihminen koettelee luonnon sietokykyä, ja jossakin vaiheessa mitta tulee täyteen. Jää nähtäväksi, kuinka luonto taistelee vastaan ja mitä äärimmäisessä tilanteessa tulee tapahtumaan.

Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes ihminen. Elämä jatkuu jossakin muodossa myös katoamisemme jälkeen ja sen kiertokulku alkaa ehkä joskus vielä alusta. Voimme vain arvailla, toteutuvatko Weismanin päättelyt. Kirjan mukaan kaikki päättyisi sinne, mistä se on alkanutkin: meren kehtoon. Alan Weisman kirjoittaa teoksensa lopussa: ”Lopulta me yrittäisimme sitä uudelleen. Meidän maailmamme alkaisi alusta.”