Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Vilja R
Kirja: Eugene Linden & Francine Patterson, Koko - puhuva gorilla


Kirjassa kerrotaan naarasgorilla Hanabi-Konista, lempinimeltään Kokosta, ja siitä kuinka hänestä tuli maailman ensimmäinen gorilla, joka oppi käyttämään ihmisen kieltä, viittomakieli ameslania. Kirjassa verrataan Kokon oppimista Gardnerien opettamaan simpanssiin, Washoeen.

Kirjan ensimmäisessä osassa kerrottiin, kuinka helppoa oli opettaa Kokolle viittomakieltä ja miten kielen opetus sai alkunsa. Kokon viittomakielen opetus alkoi vuonna 1972 Kokon ollessa vuoden vanha. Sitä opetti Francine Patterson, Stanfordin yliopistossa toiminut tutkija. Aluksi projektin tavoitteet olivat melko vaatimattomia, sillä luultiin, että aikaa Kokon opettamiselle oli vain kolme-neljä vuotta, mutta Kokoa opetettiinkin vuosikymmeniä.

Ensimmäisiä sanoja, joita Kokolle opetettiin, olivat ”ruoka”, ”juoma” ja ”lisää”. Alku oli melko takkuista, sillä vuoden vanha Koko oli kärsimätön ja halusi saada ruokaa ja juomaa heti käsiinsä viittomista välittämättä. Toisella viikolla Koko alkoi kuitenkin jo osoittaa viittomia muistuttavia eleitä, kuitenkin ilman oma-aloitteisuutta. Niitä pidettiin tahattomina tai sattumanvaraisina. Kuitenkin viittomien toistoista oli hyötyä, sillä Koko oppi viittomaan sanan ”ruoka”. Kun Koko lopulta oivalsi käsien liikkeen yhteyden esineisiin, hän alkoi oppia nopeasti uusia sanoja, esimerkiksi ”ulos”, ”koira”, ”tule”, ”anna” ja ”ylös”. Ensimmäisen puolentoista vuoden aikana se oppi yhden uuden viittoman kuukaudessa. Kun puolitoista vuotta oli kulunut, Koko oli oppinut 22 viittomaa.

Reilun kolmen vuoden ikäisenä Koko oli viittonut 236 merkkiä, joista 78 oli hyväksyttäviä. Silloin huomattiin, kuinka paljon Koko oli kehittynyt projektin alkuvaiheista. Keskustelut eivät olleet enää yhtä alkeellisia kuin aluksi. Kun Kokon sanavarasto kasvoi, Kokon luonne alkoi näkyä paremmin. Sen luonteesta pystyi näkemään huumorintajun, juonikkuuden ja herkkyyden.

Kirjassa kerrotaan myös Michaelista, urosgorillasta, josta yritetään saada Kokolle tulevaa puolisoa. Michaelille, lempinimeltään Mikelle, opetetaan myös viittomakieltä ja kirjassa vertaillaan myös Kokon ja Miken viittomakielen omaksumista.

Kirjan toisessa osassa verrataan Kokoa lapseen ja simpanssiin. Kokon sanasto karttui nopeimmin 2,5 ja 4,5 vuoden iän välillä, kun taas ihmislapsilla sanaston karttuminen tapahtuu kahden ja neljän ikävuoden välillä.

Koko oppi kieltä hitaammin kuin ihmislapsi. Puhuvilla ihmislapsilla on kolmevuotiaana sanavarastossa noin tuhat sanaa. Viittomakielisten on kuitenkin tultava toimeen vähemmällä sanavarastolla kuin puhuvien.

Koko oli oppinut reilun neljän vuoden aikana 161 viittomaa, kun taas simpanssi Washoe oli oppinut 132 viittomaa. Kuitenkaan ei voida väittää gorillaa paremmaksi oppijaksi kuin simpanssia, sillä tarvittaisiin enemmän lisätietoja eri simpansseista ja gorilloista.

Kirjan kolmannessa osassa kerrotaan elämästä Kokon omin silmin. Siinä kerrottiin Kokon mielipuuhista, jota oli mm. piirtäminen. Koko osasi myös sanaleikkejä. Se osasi löytää samankaltaisia sanoja sekä osasi riimittelyjä. Kirjassa oli myös Kokon ja monien avustajien välisiä keskusteluita, joita oli piristävää lukea.

Kirjan lopussa kerrotaan Kokon ja muiden elämästä nykyään. Koko hallitsee kymmenenvuotiaana yli 600 sanaa ja Kokolta luonnistuu oma-aloitteinen viittomakielen puhuminen. Koko, Mike ja avustajat asuvat Kalifornian Woodsidessa, jossa he saavat rauhassa nauttia elämästä.


Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: Salla N
Kirja: Eugene Linden & Francine Patterson, Koko - puhuva gorilla

Eugene Lindenin kirja Koko- puhuva gorilla on kertomus Koko-gorillasta, joka on omaksunut taidon käyttää ja ymmärtää amerikkalaisten kuurojen viittomakieltä eli ameslania. Tämä taidon oppiminen oli mahdollista vuosikymmeniä kestäneen, vuonna 1972 alkaneen Koko-projektin avulla, jonka aikana Stanfordin tutkija Francine Patterson opetti Kokolle päivittäin järjestelmällisesti viittomakielen omaksumista. Neljä vuotta myöhemmin projektiin liittyi myös Mike-gorilla, jolle opetettiin myös viittomia aivan kuten Kokollekin. Molemmat gorilla oppivatkin vuosien kuluessa satojen uusien viittomien lisäksi myös ymmärtämään englannin kielen sanoja, Kokolla näiden sanojen määrä oli reilusti yli 1000. Patterson apulaisineen tekikin gorilloille monia erilaisia älykkyystestejä, joiden mukaan gorillojen älykkyysosamäärä on rinnastettavissa lapsien älykkyysosamääriin, jolloin gorillaa voitaisiin verrata älykkyydeltään ihmisiin.

Kokon elämän ja edistymisen lisäksi kirjassa pohditaan eroa ihmisten ja eläinten välillä, eläinten älykkyyttä ja myös kielen määritelmää. Kirja oli mielestäni mielenkiintoinen, lukuun ottamatta puuduttavia teoriaosioita ja kaavioita, jossa esimerkiksi kerrottiin seikkaperäisesti käytetyistä älykkyystesteistä. Valitettavasti kirjan ymmärtäminen edellytti juuri näiden teorioiden tajuamista, jolloin ne piti lukea vaikeaselkoisuuden takia läpi useampaan kertaan. Parasta kirjassa olivat mielestäni gorillojen käymät keskustelut, erityisesti ne, joissa gorilla niin sanotusti laukoo totuuksia tuntemistaan ihmisistä tai vitsailee hoitajiensa kustannuksella. On ihmeellistä ajatella, että gorillat käyttivät kieltä myös oma-aloitteisesti ja osasivat myös ns. leikkiä kielellä ja kehitellä loogisesti viittomia asioille, jotka olivat niille uusia. Toisaalta gorillojen keskustelujen ollessa välillä niin epäselviä, ettei niitä olisi ymmärtänyt ilman selvennyksiä, tuli mieleeni epäilys, että voidaanko senkaltaista kommunikointia, jonka vain hoitajat ymmärtävät, edes pitää puhumisena? Tilannetta voisi mielestäni verrata pienen lapsen ja tämän äidin tai vaikkapa koiran ja tämän omistajan väliseen kommunikointiin. Vaikka kommunikointi näissä tilanteissa tapahtuisi ääntä käyttäen, harva ulkopuolinen ymmärtää sen merkitystä. Esimerkiksi oma koirani välillä ääntelehtii ulisten kovaäänisesti samalla murahdellen kun meille tulee kotiin vieraita. Vieraat ihmettelevät, mistä tällainen käytös johtuu, mutta kotiväki tietää koiran ulisevan kiihtymyksensä takia. Kun haukkuminen on kielletty, täytyy tilannetta ikään kuin kommentoida jollakin toisella tapaa.

Kielen määrittelyn lisäksi kirjassa pohditaan eläinten ja ihmisten välisiä eroja. Jos eläimienkin, tai ainakin gorillojen ja joidenkin muiden kädellisten voidaan sanoa osaavan puhua, niin mikä erottaa ihmisen enää eläimestä? Kun Koko-gorillan älykkyyden todettiin olevan samaa luokkaa lapsen tai jälkeenjääneen ihmisen kanssa, ei älykkyyttäkään voida pitää erottavana osatekijänä. Kirja sai minut ajattelemaan näitä asioita ja miettimään myös muiden eläimien älykkyyttä, pystyisivätkö esimerkiksi koiratkin kommunikoimaan ihmisten kanssa samaan tapaan jos niille annettaisiin jonkinlainen väline siihen? Kirja sai myös pohtimaan eläinten oikeuksia uudelta kannalta. Jos eläimet, tai ainakin gorillat, ovat vielä luultua älykkäämpiä, jotkin lähes ihmisen tasolla, eikö eläimille tällöin pitäisi taata samantapaiset perusoikeudet, samaan tapaan kun ihmisillä, niiden hyvinvoinnin turvaamiseksi? Toisaalta gorillojen nostaminen ihmisen kaltaiseksi olennoksi tuntuu hieman oudolta. Arkipäiväinen jako eläimiin ja ihmisiin olisi vaikeampaa, kun ei tiedetä, mitä eroja eläimillä ja ihmisillä enää oikein on. Myöskään vetoaminen eläinten matalaan älykkyysosamäärään ja näin ollen tyhmyyteen ei enää olisi syy eläinten hyödyntämiseen, muutoin olisi luvallista kohdella myös esimerkiksi kehitysvammaisia kaltoin.

Kirja herätti minussa myös ajatuksen, miten gorillat voivat olla lähes yhtä viisaita kuin ihmiset jos ne eivät älykkyydestään huolimatta ole pystyneet muuttamaan elinympäristöään omalta kannalta katsottuna paremmaksi. Ihmisen älykkyyden jälki ja kyky hyödyntää ympäristöään näkyy lähes kaikkialla maailmaa aina sähkön keksimisestä huippuelektroniikkaan, joka helpottaa elämää huomattavasti. Ihmisten ”saavutusten” keskellä voi tosin miettiä, että ovatko ne todella tehneet meitä onnellisemmaksi ja ovatko ne merkki älykkyydestä. Jos älykkyydestä seuranneet keksinnöt ovat hyvää vauhtia johtamassa koko planeettamme tuhoon, voi älykkyyttä pitää varsin kyseenalaisena arvona. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että kirja herätti, ainakin minussa, paljon kysymyksiä, joskaan niihin ei annettu valmiita vastauksia. Kirjaa voi suositella kaikille, jotka ovat todella kiinnostuneita eläimistä, etenkin gorilloista, ja niiden kyvyistä. Kirjan avulla myös tavalliset ihmiset saavat tilaisuuden tutustua kuuluisan Koko-gorillan elämään.


Kirja-arvostelu
Arvostelun kirjoittaja: A. Palm
Kirja: Eugene Linden & Francine Patterson, Koko - puhuva gorilla

Toisinaan ihminen tarvitsee kunnon ravistelua avatakseen silmät jollekin, jota ei tule yleensä ajatelleeksi. Tällaisena silmienavaajana minulle toimi Francine Pattersonin ja Eugene Lindenin kirjoittama kirja Koko – puhuva gorilla (1981). Lyhyesti selostettuna kirja kertoo tutkimuksesta, jossa Francine Patterson päättää viittomakieltä omaksuneen simpanssi Washoen innoittamana opettaa viittomakieltä gorillanaaraalle nimeltään Koko.

Nykyään ihminen on jo tottunut näkemään eläintarhojen delfiiniesityksissä ja vastaavissa tilanteissa huikeita temppuja ja käskyjen noudattamista. Aluksi ajattelin, että tämä kirja kertoisi samaan kategoriaan sijoittuvasta tilanteesta, jossa gorillaa opetetaan viittomaan motivoivia käsitteitä, kuten ruoka, lelu ja herkku. Olin osittain oikeassa. Yksinkertainen helppo arjen jokapäiväinen sanasto kuului tutkimuksen alkuun, mutta minua hämmästytti suuresti nopeus, jolla Koko näitä käsitteitä oppi ja käytti niitä oma-aloitteisesti. Pian sanasto laajeni arjen tarpeiden ulkopuolelle. Järisyttävimpiä kohtia ovat ne, joissa Koko haukkuu hoitajiaan voimakkailla sanoilla, kehuu itseään tai osoittaa katumusta, eli kohdat, joissa Koko purkaa tuntemuksiaan yhteisen kommunikaatiovälineen, viittomakielen avulla.

Tutkimusta verrataan useasti Washoe–simpanssin kanssa tehtyyn viittomakielitutkimukseen. Kokon tapauksessa tutkijat ovat erittäin tarkkoja opitun sanan määrittelystä, kokeiden sattumanvaraisuuksista ja muista seikoista, joilla pystytään todistamaan, etteivät Kokon viittomat ole ulkoa opeteltua jäljittelyä. Kielenkäytön hämmästyttävyyden lisäksi kirjassa on toinenkin säpsähdyttävä puoli. Patterson tekee päivittäistä opetustyötä Kokon kanssa. Hänellä on Kokoon henkinen yliote (pakollinen isojen kädellisten kanssa toimiessa), mutta hän puhuu myös muusta. Patterson kohtelee Kokoa osittain kuin pientä lasta ja on Kokoon hyvin kiintynyt. Jopa kirjan sivuilta luettuna välittyy Francine Pattersonin ja Kokon vahva side.

Kirja on kirjoitettu helposti luettavaksi. Lukijan ei tarvitse olla eläintutkija, ei edes eläinten hoitaja, ymmärtääkseen lukemansa. Koko tekee toiminnallaan ja viestinnällään kirjasta hyvin hellyttävän ja mielenkiintoisen. Kirjassa on hyvää havainnollistavaa materiaalia, kuten kuvia ja taulukoita.

Luettuani kirjan Koko – puhuva gorilla, osaan arvostaa eläinten ajatustoimintaa ja kyvykkyyttä toimia paljon paremmin kuin aikaisemmin. Sen lisäksi että kirja toi ymmärrystä, se loi myös houkutusta toimia eläinten parissa. Samoin kuin Washoen tapaus sai Pattersonin toimimaan, on Koko varmasti innoittanut ja antanut pohjaa monelle tutkijalle ympäri maailmaa.